Dragonball Z Kai

Ei riitä että olet oma itsesi, sinun täytyy olla paras itsesi.

Ajattelin, että kirjoitanpa vaihteeksi vähän vanhemmasta sarjasta joka ei olisi enää ajankohtainen, mutta menivät senkin pilaamaan. Kyseinen mies siis ääninäytteli Piccoloa mm. juuri tässä Dragonball Kaissa, joka puolestaan on leikattu paketti vanhasta DBZ'sta. Kun tämän uudelleenjulkaisun päätin katsoa, olin toiveikas löytämään uudelleen niitä junnumpana koettuja voittajafiiliksiä. Monet meistä jännitti SubTV'ltä keskiviikkoisin ja torstaisin esitettyä Dragonball Z'aa, piirrettyä. Se oli silloin ajatuksena outoa, sillä ei meidän ikäisten mitään piirrettyjä enää pitänyt katsella. Mutta vaikka uusia jaksoja sai odottaa masokistisen pitkään ja tapahtumat sarjassa oli sitäkin tahmeampia, animea katsoi viimenenkin kakru palavalla intohimolla ja omistautuneisuudella ihan saksadubbausten vetämiin finaalijaksoihin asti. Se oli jännitystä, mitä moni ei ollut aikaisemmin kokenut muualta kuin maikkarin myöhäisillasta.

Se oli sitä myös omana esitysaikanaan Japanissa. Vaikka toki manga veti suosiossa ihan omissa sfääreissään, keräsi myös animesovitus miljoonayleisöjä viikko toisensa jälkeen. Eikä toki syyttä. Sarja mullisti tavan toteuttaa shounenia, ja voisipa melkein väittää että kaikki mangat sen jälkeen ottivat edes jossain asiassa mallia Dragonball'lta. Sarja on arvostuksensa ansainnut, ja Toei oli siitä samaa mieltä. He parsivat vanhan Z'n juuri siihen kuntoon kuin sen kuulukin olla. Syntyi Kai.

Anime lähtee käyntiin esikuvansa tapaan. Se käy takaumina läpi tärkeimmät tapahtumat ensimmäisestä Dragonball'sta, joten esimerkiksi minunkaltaiseni katsoja, joka ei pikku-Gokun seikkailuista koskaan jaksanut innostua, pääsee vähällä ja suoraan asiaan.

Hahmot ja heidän keskinäinen voimatasoerottelu tuo sarjalle selkärankansa. Sen päälle kasattua tarinaa kuljetetaan jo silloin hyväksi havaitulla vihollisarkkirakenteella. Päämäärä on kuitenkin olla kaikkein vahvin, ja juuri se pitääkin sarjan reippaassa rytmissä. Jos tieltä löytyy joku joka on vahvempi, se hakataan ja kehitytään. Sen tuomat tulokset ovat tästä syystä ehkä aika ennustettavissa pitkältäkin, mutta itse sanoisin sitä vain turvalliseksi toteutukseksi. Miksi korjata jotain mikä ei ole rikki?

Nappalla ei nappaa.

Koska vitkastelunpoisto toi huomattavia rytmimuutoksia, ääniraita jouduttiin laittamaan uusiksi. Vanhat ääninäyttelijät pistettiin puhumaan roolinsa läpi vielä kerran, ja taustamusiikkikin sinfonioitiin uudelleen. Pääosin nostalgiasyistä itse katsoin Kain dubattuna. Toisaalta puhuttu amerikka saa toisinaan kässärin kuulostamaan jopa entistäkin raivostuttavammalta, mutta sentään sävyt ovat kunnossa toisin kuin alkuperäisessä. En voi sietää ajatusta, että yli seittemänkymppinen mummeli yskii karskia mieshahmoa. Tiedän, menetän dubin myötä Wakamoton ja kaiken muun nipponbanzain, mutta Gokun miehekkyydellä on sarjassa sellainen paino, että jonkun isoäidin rääkyminen vetäisi sarjan kyllä ihan veteläksi omalta osaltani.

Vanhaa ja uutta.

Vitkastelunpoiston lisäksi Kain olemassaolon toinen tärkeä juttu on raaka-animaation uusintaskannaus teräväpiirtoa varten. Tässä onnistuttiin, taas toisaalta ei. Kyllä, se onnistui vanhan animaation tuomisessa erinomaisesti, mutta hiotumpien storyboardauksien ja/tai epäonnistuneiden pelastusyritysten minkälie johdosta väleissä on valitettavasti myös digitaalista animaatiotyötä. Pahoittelevan sävyn syynä on se, että studio ei saanut digianimaatiosta mitään Casshern Sins'iä, vaan viiva on häiritsevän pehmeää ja solakkaa. Se hyppii väärällä tavalla silmille ja sitä alkaa tiedostamattaan ihan etsimään kaikkea uudelleen piirrettyä. Pahimmillaan uudelleen piirretyissä frameissa on enemmän capslocklaatua kuin sekunti sitten vanhassa animaatiossa, mikä entisestään usuttaa otsaa kämmentä vasten.

Minkä sille mahtaa että on ihan ylilevelattu.

Sarja elää muistoissa sen tavasta antaa hahmojen pitää suuria puheita vastakkaisten osapuolten välillä. Roskapuheen lisäksi esille laitetaan hahmojen omia arvoja, joissa vain korostuu klassinen paha on paha ollakseen vain jotakin tekemistä hyviksille. Poiketen melkoisesti jenkkimäisestä maailmanpelastamisesta, DB'ssä se on toissijainen tekijä vahvuuden tavoittelussa. Se vain tulee kaupanpäälle jos on tullakseen. Pahuus koko miljöötä ja hahmorepertuaaria vastaan on kokonaisvaltainen. Kaikki katsojatuntemukset juonnetaan totaalisesta devastaatiosta ja viimeiseen viedystä kärsimyksestä. Tämä toistuu niin taistelussa kuin harjoittelussa. Mikään poweruppi ei tule lahjana, sen eteen oikeasti nähdään vaivaa, kärsitään, ja vuodatetaan verta - katsojan kanssa. Yksikään vastus ei myöskään kaadu ilman sitä poweruppia. Tästä syystä joku, yleensä Goku, on aina pois pelikentältä, palatakseen taisteluun viime hetkellä aivan ylivoimaisena. Ja se toimii, vaikka sen tiedostaakin.

Sarja ei ole lähellekkään mestariteosta, mutta se on aito, tyylipuhdas genren edustaja ja uudistaja. Sen rehellisyys katsojaansa kohtaan antaa sille viihdearvon joka on reilusti yli yhdeksäntuhatta. Olkoonkin että se on kronologisesti vain palanen saagan välissä, on se kuitenkin tavallaan oma itsenäinen viipaleensa. Sen voi lusia läpi ihan hyvin sellaisenaan. Se herättää fiiliksiä ja kuuluu auttamatta sivistykseen.

Lajityypit: Toiminta, seikkailu, komedia, shounen
Vähän niinkuin: One Piece, Hajime no Ippo